torstai, 17. heinäkuu 2008

.. haaveet kaatuu


Niin, montaa päivää ei mennyt, kun haaveet kaatui. Enää en lennä pilvissä, olen rauhoittunut ja tajunnut jälleen hyvinkin selvästi, ettei mulle ikinä mitään tapahdu. Ei ainakaan tuon miehen kanssa, ehkä jopa ylipäätään kenenkään mua kiinnostavan miehen kanssa. Joku pohojammaalainen poppari laulaa hetkeksi rupiamisesta ja iäksi kelpaamattomuudesta. Niinhän se menee, hetken huvi ja se oli siinä.

Näin käy joka kerta, hurahdus, liitely, laskeutuminen, totuus ja kyynelten pyyhintä.

On kyllä hiukan epäreilua, kun vierestä vaan viedään eikä ikinä osu kohille.. Mä mietin ja mietin, että misson vika..? Pitääx olla laiha? Pitääx olla kaunis? Rikas? Uraputkessa? Vai käviskö tukevampi, tavallisen näköinen, velkainen rivityöntekijä?
Tää maailma on mennyt siihen, että kommeet vaan pärjää, asiassa kun asiassa, meidät tavalliset on ihan syrjäytetty. Monta vuotta olen pohtinut omaa kelpaamistani eri tilanteissa ja suhteessa toisiin kanssakulkijoihin. Onko meitä paljonkin, jotka yrittää ja toivoo ja välillä jopa uskaltaa tehdä jotain, mutta silti tönöttää tietsikoillaan yksin?

Miksi mä sitten kiinnostun aina jostain sellaisista, joista ei ikinä tulee mitään kummempaa? Onko mun toiveet liian korkealla vai? Kuvittelenko itsestäni liikoja, jos aina ihastun miehiin, jotka heivaavat mut muutaman kuukauden jälkeen tai joissa ei ole mitään mahkuja, kuten mr. Perjantain kanssa..? Luin jostain, että mies nai yleensä alempiarvoisiaan, nainen harvoin itseään ylemmällä tasolla olevia miehiä. Onhan poikkeuksiakin, mielenkiinnolla maailma odottelee, meneekö Prinsessa Victoria Danielinsa kanssa naimisiin.. siinä olisi todella alespäin avioitumista. Tanskassahan taas kävi toisinpäin, eikös se prinsessa Alexandra ollut tavallinen toimittaja tms. vaikkakin komennuksella jossain päin Aasiaa.. (vai miten se nyt oli..?).
No, enhän mä mitään vesakeskistä tai salkkareitten ossia oikeestaan tahtoiskaan, ihan taviskumppanin, jonka kanssa voisi elää tavallista elämää, nukahtaa illalla kainaloon, herätä aamulla töihin ja lauantaisin saunassa jne.
Tiiän, että se mies, johon perjantaina hurahdin ei todella nukkuisi mun kanssa, tai saunoisi lauantaisin jne.. Mutta miksi siihen sitten niin lovestuin...? Ehkä siksi, koska se poikkeaa niin paljon mun tämänhetkisestä elämästäni. Haaveita toisaalta pitäisi olla, ja ehkä oon kypsä tähän elämääni ja tuulahdus täysin toisesta maailmasta sai mut hurahtamaan, toivomaan jotain tämänhetkistä parempaa.. Vai?
Eihän sillä ole mitään tekemistä, että tyyppi oli kivannäköinen ilosilmä, kiva ja fiksu ja silleen.. eihän niistä syistä kehenkään ihastuta.. ;)

Toisaalta ajatellen, mitäpä siittä jos ihastunkin johonkin pitkätukkaan.. ketä se häiritsee, vaikka haaveilisin Jarkko Aholasta...? Mikäs siinä muuten olisi haaveillessa, sen verran komiasti tässä jokin aika sitten miehet ratsasti ja Jarkko kans.. iliman paitaa :p

Edelleen ootan sitä kesäromanssia.. että tapahtuis nyt jotain.. Loma toisaalta alkaa nyt, mutta kun sen viettää kotomaisemissa sattuneesta syystä, niin eipä tässä paljon toiveita ole.. Tämäkin kesä on pelattu..

Pöh..

tiistai, 15. heinäkuu 2008

..haaveita vain..


..hih.. luin edellistä kirjoitusta.. Pianpa mieli muuttuu.. ei tarvita ku yks reissu ja pam, jo löyty kiinnostava tyyppi. Harmi vaan, ettei tätä tyyppiä niin vain saada, tuskin siihen toiste samoissa tunnelmissa törmäillään.

Mä olen aikaihminen ja menin ihan sekaisin tästä pitkätukkaisesta miehestä! Kattelen sen kuvaa ku joku saakelin teinityttö ja haaveilen, mitä olis voinu tapahtua, jos olisin tehnyt niin tai näin tai sanonut sitä taikka tätä..
Meistä on kivoja kuvia yhdessä ja sit hänestä on kuvia yksinäänkin. Hän on melko suloinen noinkin pitkätukkaiseksi mieheksi. Tätä ennen olen kiinnostunut tyypeistä joilla on siististi leikatut hiukset tai ehkä jopa kalju. Mut mikäs tässä nyt sitten niin oli.. en ymmärrä.. Joku kolahti. Ja juu, mittään ei tapahtunut, muutaku ehkä se, että mä taisin pahasti ihastua.. Oikeesti, luulen et nyt kävi huonosti.

Tiedän, ettei tästä ikinä mitään tule, tiedän, etten luultavasti häneen törmää missään koskaan niin, että jotain voisi tapahtuakin.. Miksi tapahtuisikaan...? Luultavasti hän ei edes enää muista mua, vaikka juteltiin ja flirttailin hälle ja hän kieltämättä kyllä takaisin.. Hän oli hiukan humalassa kyllä ja luulen, että sennäköinen ilosilmälle saa (ja on ajan kuluessa saanut) seuraa ja osaa kyllä taidon vikitellä naista.. Kyllä me varmaan liikutaan vielä tulevaisuudessakin samoissa riennoissa, mutta.. samanlaista tilaisuutta tuskin enää tulee, mitä nyt oli..

No, miksen sitte tehnyt mitään, vaikka pientä flirttiä oli ilmassa? Kun en uskonut omiin mahdollisuuksiini ja lähdin etäämmälle kun tuntui, että tilanne oli siinä ja en keksinyt mitään höpöteltävää, enkä halunnut hänen tuntevan, että pidättelen häntä, kun kuitenkin hällä kavereita oli matkassa mukana. Kauempaa sitten häntä ihastelin ja kyllähän hänkin välillä suuntaani katsoi, liekö peloissaan että tulen uudelleen kohden vai muuten vain.. Kuka tietää...?

Nyt, jos saisin saman tilanteen uudelleen elää, niin tekisin toisin, halauksen ja korvan tienoille ilmaan muiskautetun pusun jälkeen en karkaisi kauemmas, vaan jäisin kainaloon katsomaan, mitä tapahtuisi.. saisinko nyrkistä vai pusun poskelle.. Keksisin juttua vaikkapa tarjoamalla juotavaa jne.. Kai naisetkin voi tarjota miehelle, jos vitosen verran seura kiinnostaa??

Huokaus, kuinka mä aina löydän nämä tälläset tyypit, toivottomat, joista ei voi mitään syntyä?
..tätäkö tarkoitin, että missä niitä tyyppejä tapaa, jotka edes hiukan kiinnostaisi..?
No joo, täytyy kyllä tosiaan sanoa, etten juuri ajatustakaan ole suonut viimepäivinä Ykköselle tai Kakkosellekaan.. Mutten sitte tiedä, onks tällänen teinityttömäinen haaveilukaan niin järkevää aikuisella naisella...?


...meitä kohtalomme viskoo minne tahtoo
   tai tasaisesti liukuhihna kuljettaa
   karisseet ovat yltä koristeet
   mut' en osaa enkä tahdo unohtaa

...me niinkuin satelliitit tyhjää kynnetään
   rohkeutta saan kun yössä välähdyksen nään
   ehkä aikanaan, rata rataa sivuaa
   ja vierelläs saan hetken matkustaa

   (Pauli Hanhiniemi)

torstai, 10. heinäkuu 2008

.. elämää heinäkuulla..


On jo heinäkuu.. Kaikkein valoisimmat yöt on tältä vuodelta jälleen eletty. Kuumia päiviä ei ole montaa ollut, ja varsinaista hellejaksoakaan ei ole vielä tullut. Loma alkaa kohta, eli vielä ehtii..

Yksinäisyys on vaan päätähuimaavaa. Nytkin on hirveän paha olla.. tai ei paha, mutta levoton. Levoton siitä, kunnei tiedä missä mennään. Taikka tiedän, ei missään. Mitään ei tapahdu, vaikka miten tuijottaisin kännykkää ja odottaisin sen soivan. Se ei soi. Kellään ei ole asiaa mulle. Kellään sellaisella, jonka tahtoisin ottavan yhteyksiä.
Miten ihmeessä saisin tään hermostuneisuuteni kuriin? Kun tiedän, että vaikka miten hermoilisin ja kiukuttelisin, niin en saa tilannetta muuttumaan.

Monen monta vuotta olen toivonut, että romanssi iskisi juuri valoisimpiin aikoihin. Pari kertaa on niin ollutkin, monia vuosia sitten ja etenkin se jälkimmäinen kerta oli niiiiiin ihanaa. Istuttiin terassilla ja kateltiin auringonlaskua.. juteltiin.. muutaman tunnin päästä aurinko nousi ja edelleen me istuttiin siinä ja juteltiin. Elämäni ihanimpia muistoja.. Koska lakkaan odottamasta näitä lisää? Koska ymmärrän, että onnelliset hetket on vain ohikiitäviä hetkiä, ne on ja niistä nauttii sen hetken, johon se sitten päättyy? Hetki, ilta, yö.. sitten alkaa arki, eikä mikään ikinä muutu..

On olemassa mies 1 ja mies 2. Kumpaankin olen vähän lätkässä. Kumpikaan ei ole ottanut yhteyksiä kuukauteen. Kuukausi on pitkä aika. En "seurustele" kummankaan kanssa, en ole "sopinut" mistään "yksinoikeudesta" kummankaan kanssa. Olen vapaa menemään, minne nenä näyttää ja kuka kauneimmin kutsuu.

Ykkösen en oikeastaan odotakkaan soittavan, minä oon ollu tähän asti se peräänhuuteleva osapuoli, hän on vain satunnaisesti suostunut tapaamaan. Nyt päätin (jälleen kerran), että nyt se saa loppua, enää en ota yhteyksiä. Olkoon, mitä teen miehellä, jota kiinnostaa omat menot enemmän ja sitten kun ei ole mitään muuta, voi olla kanssani. Mitä teen miehellä, joka on suhteellisen huono "siinä", parempiakin on..
Mutta mitä teen tälle ihastuneisuudelle? Aika ei näköjään paranna haavoja, kun tätä on nyt lokakuusta asti kestänyt.
Miksi mä sitten oon siinä niin kiinni, vaikka tiedän, ettei siitä ikinä mitään tule? Siksi ehkä, kun mulla on aina kaikissa suhteissa ollut tarve "parantaa" taikka "auttaa" kaveria, todistaa (ehkä vain ja ainoastaan itselleni), että mun kanssa toisen elämä paranee kertaheitolla, kunhan vaan saisin kaverin ymmärtämään sen.. Että meistä tulee onnelliset yhdessä..

Mies nro 2 sitten..sen soittoa/viestiä olen odottanut, sitäkin kohta kuukauden. Pakko sanoa tähän väliin, että olen ollut näiden tyyppien kanssa peräkkäisinä viikonloppuina, ensin ykkösen, sitten kakkosen.. sitten oli pari viikkoa hiljaista, jonka jälkeen taas ykkönen ja kakkonen.. Kakkonen on uusi tuttavuus tällä saralla, olen hänet tuntenut muutaman vuoden, mutta yks kerta käveltiin baarista kotiin ja olikin jännittävä reissu. Kävi kylässä kerran baarimatkan jälkeenkin, ja lupasi soitella.. onko yllätys, ettei ole soittanut??

Oikeesti vituttaa niin paljon.. Näin Kakkosen eilen, ajoi autolla ohi ja hymyillen morjesteli vaan. Tietysti on vaikeeta soittaa/tekstata kun kaveri kyydissä mutta edes viesti, se ei ole paljon pyydetty.. Tänään illalla kävin paikassa, jossa yleensä olen Kakkoseen törmännyt, mutta en ole sielläkään häntä nähnyt moneen aikaan.. Vältteleekö hän mua? Vaikka itse vänkäsi ja on halunnut tätä?

Mä olin baarista tullessa ihan vietävissä, tyyppi osasi homman melko hyvin, mihin jäin ikävästi koukkuun. Eikä nyt puhuta keskustelutaidoista ;)
Kaverit aina sanoo, että mulla on rima korkeella. No juu, tällästen reissujen jälkeen se nousee nousemistaan, kehnompaan on vaikea tyytyä.
Toisaalta on hyvä, ettei hän ole ilmottanut olemassaolostaan, on helpompi luopua nyt kun jos tapailisimme säännöllisesti. Näkymättömyys kertoo aika lailla. Toisaalta, nyt on kesä ja lomat ja omat sitoumuksemme on meillä kummallakin, on töitä ja perhettä ja harrastuksia ja lomareissuja.. Mutta silti, ei olisi kovin vaikeaa viestiä näpyttää, jos vaan tahtoa olisi.. ja sitä ei nähtävästi ole..
Jossain törmäämme, ennemmin tai myöhemmin.. Jos se oli tässä, niin voisihan senkin kertoa..
Luulin, että hän on erilainen, luulin, että ollaan rehellisiä toinen toisillemme.

Oikeastaan, kun tätä tässä nyt pohdin.. hiljaisuus kertoo aikalailla missä mennään.. vai kertooko..?

Kumpikin on siis huonoja vaihtoehtoja, kummankaan kanssa ei synny mitään. Miten siis päästä näistä kavereista? Missä liikkuisi sellaisia hemmoja, jotka edes jollakin tavalla sytyttäisi..?

Mitä tehdä? Uutta vaan kehiin, ni vanhat unohtuu, pitää paikkansa mutta.. kummä tahtoisin kuitenkin vielä nämä.. edes hetkenaikaa! Molemmat..

keskiviikko, 21. toukokuu 2008

..jatkoa edelliseen..

.. kävin pikaisesti ystävälläni. Niitänäitä (hyvänpäiväntuttujen juttuja) joristuamme sanoin, että tuli sellanen olo, että mun täytyy tulla katsomaan sua. Ai, no kiva, ku ei ollaka pitkään aikaan nähty.
Hän jutteli lähes kuin ennenkin ja vaikka miten yritin tutkia hänen silmiään, en päässyt puusta pitkään tai asiassa eteenpäin. Mutta tunne oli edelleen olemassa, nyt ei ole kaikki hyvin..
Sitten tietenkin täytin hiljaisuuden jorinalla, se on vähän turhankin yleistä mun kohdalla, sillä en kestä niitä hiljaisia hetkiä, mun ei ole hyvä olla.. etenkin kun en tiedä, missä mennään.

Hän itse ehdotti, että pidetään viini-ilta, muistellaan vanhoja ja päivitetään tapahtumia, kun ei olla pitkään aikaan nähty.. Koskahan tää tällänen ilta olisi, jäi epäselväksi.. Mutta ilmeisesti ei hän mulle suoranaisesti ole vihainen.. tai luulisin, ettei ole.. toisaalta miksi olisikaan?

Näillä taas eteenpäin, eihän tämä paljon ole, mutta helpotti hiukan omaa oloa.
Silti mulla on lähes koko ajan jotenkin kurja olla, en oikein ymmärrä itteäni. Tuntuu, että ympärillä tapahtuu koko ajan jotain negatiivista enkä jaksaisi jatkuvasti sellaista vastaanottaa.

Mitä sitten haluaisin..?
Iso ja laaja kysymys.. paljon olisi tietenkin toiveita, mutta jos elämä jotain on opettanut, niin sen, etten saa ikinä mitään, mitä toivoisin. Ei mulla enää paljon toiveita olekaan, mutta kun kaikki, mitä tapahtuu on negatiivista niin toiveet, ne pienetkin, häviävät. On vaan pakkoa ja puurtamista.. asioita tehdään pakosta ja jos jotain hyvää tapahtuukin, niin siitä joutuu yleensä maksamaan helvetin paljon..


keskiviikko, 21. toukokuu 2008

.. ensimmäinen..


Heipä hei..

..tässä ensimmäinen blogikirjoitus..

Tuntuu niin älyttömän tyhjältä ja yksinäiseltä. Siksi tässä kirjoittelen..
Tajusin tässä jokin aika sitten, että mulla ei ole oikeastaan ketään. Että oon tosi yksin.

Luulin, että mulla on yksi ystävä, se kaikkein paras. Jolle olen kertonut kaiken mahdollisen. Hän tietää kaiken musta. Hänelle olen voinut kertoa kaikki murheeni, hän ei ole koskaan arvostellut tekemiäni ratkaisuja. Häneltä olen saanut tukea ja turvaa. Olemme puineet eroani ja sen jälkeisiä suhteita läpi, olemme jakaneet paljon asioita keskenämme, sanaton sääntö on ollut, että siitä, mitä keskenään puhumme, siitä ei koskaan mainita muualla.

Nyt on jotain tapahtunut. Tiedänkin melkein mitä, olen ollut itse osallisenakin siihen, vaikka tietämättäni. Jälkeen kuulin asiasta. Ja ihan jostain muualta kun ystävältäni.
Tuntui hirveältä, vaikka mulla ei ole ollut osaa eikä arpaa siihen. Sitä ennenkin tuntui siltä, että olemme etääntyneet toisistamme.

Ennen tekstailimme usein, päivin öin, nykyään ei oikeastaan ollenkaan. Jos laitan viestin, mitä kuuluu, vastaus tulee tuntien päästä, kiitos hyvää. Sovimme taannoin yhteisestä menosta pidemmän ajan päähän, jotta kumpikin ehtii järjestellä asiat siihen malliin, että päästään lähtemään. Paria päivää ennen tulee ilmoitus, en pääse lähtemään. No, ei se mitään, esteitä sattuu, ymmärrettäväähän tuo vaikka suunnittelua on harrastettu. Pahinta tässä on se, että meillä on yhteinen kaveri, jolta myöhemmin kuulin, varmaankin vahingossa, että ystäväni ja yhteinen kaverimme ovat olleet samaan aikaan liikenteessä.. yhdessä.. eikä tietoakaan esteestä jonka perusteella peruutti menonsa minun kanssani.
Heräsi monta kysymysta.. oliko estettä olemassakaan? Olinko minä varsinainen este?

Mustasukkainenko? En oikeastaan, enemmän olen huolissani. Tunnen itseni typeräksi, koska hän ei nähtävästi halua kertoa mulle murheistaan. Miksi ei halua? Ymmärrän kyllä, että jokaisella on yksityisyys, ei kaikkia asioita voi jakaa ystävien kanssa, on pidettävä jotain asioita itselläänkin. Mutta vaikka hän niin tahtoisikin, niin voitaisiinhan me olla muuten tekemisissä..?

En voi kysyä ystävältäni, mitä on tapahtunut. Sillä hän ei voi kertoa sitä mulle. Ei voi, sillä aikaa on kulunut jo niinpaljon, että tässä välissä pitäisi olla tilanteita ja mahdollisuuksia asian kertomiseen. En ymmärrä miksi hän ei kerro, sillä hänen pitäisi kuitenkin tietää, etten kertoisi kenellekään ja että varmasti yrittäisin auttaa. Tuntuu hirveältä tämä etäisyys. En ymmärrä..

Tätä kirjoittaessani mulle tuli pakonomainen tarve lähteä käymään ystäväni luona. Katselemassa, kuuntelemassa, ehkä jopa kysymässä, että missä mennään..
Sillä häneltä tuli viesti noin viikko sitten, että kaipaa yhteisiä aikoja. No, jos kaipaa niin miksi niitä sitten peruuttaa...?? Mutta en voi sitä häneltä kysyä, sillä sitten käy selville se, että tiedän hänen valehdelleen mulle.


Näistä tunnelmista lähdetään liikkeelle.. jatkoa seuraa, sen verran mulla on asioita sydämmelläni.. eikä ketään kelle kertoisin..