Heipä hei..

..tässä ensimmäinen blogikirjoitus..

Tuntuu niin älyttömän tyhjältä ja yksinäiseltä. Siksi tässä kirjoittelen..
Tajusin tässä jokin aika sitten, että mulla ei ole oikeastaan ketään. Että oon tosi yksin.

Luulin, että mulla on yksi ystävä, se kaikkein paras. Jolle olen kertonut kaiken mahdollisen. Hän tietää kaiken musta. Hänelle olen voinut kertoa kaikki murheeni, hän ei ole koskaan arvostellut tekemiäni ratkaisuja. Häneltä olen saanut tukea ja turvaa. Olemme puineet eroani ja sen jälkeisiä suhteita läpi, olemme jakaneet paljon asioita keskenämme, sanaton sääntö on ollut, että siitä, mitä keskenään puhumme, siitä ei koskaan mainita muualla.

Nyt on jotain tapahtunut. Tiedänkin melkein mitä, olen ollut itse osallisenakin siihen, vaikka tietämättäni. Jälkeen kuulin asiasta. Ja ihan jostain muualta kun ystävältäni.
Tuntui hirveältä, vaikka mulla ei ole ollut osaa eikä arpaa siihen. Sitä ennenkin tuntui siltä, että olemme etääntyneet toisistamme.

Ennen tekstailimme usein, päivin öin, nykyään ei oikeastaan ollenkaan. Jos laitan viestin, mitä kuuluu, vastaus tulee tuntien päästä, kiitos hyvää. Sovimme taannoin yhteisestä menosta pidemmän ajan päähän, jotta kumpikin ehtii järjestellä asiat siihen malliin, että päästään lähtemään. Paria päivää ennen tulee ilmoitus, en pääse lähtemään. No, ei se mitään, esteitä sattuu, ymmärrettäväähän tuo vaikka suunnittelua on harrastettu. Pahinta tässä on se, että meillä on yhteinen kaveri, jolta myöhemmin kuulin, varmaankin vahingossa, että ystäväni ja yhteinen kaverimme ovat olleet samaan aikaan liikenteessä.. yhdessä.. eikä tietoakaan esteestä jonka perusteella peruutti menonsa minun kanssani.
Heräsi monta kysymysta.. oliko estettä olemassakaan? Olinko minä varsinainen este?

Mustasukkainenko? En oikeastaan, enemmän olen huolissani. Tunnen itseni typeräksi, koska hän ei nähtävästi halua kertoa mulle murheistaan. Miksi ei halua? Ymmärrän kyllä, että jokaisella on yksityisyys, ei kaikkia asioita voi jakaa ystävien kanssa, on pidettävä jotain asioita itselläänkin. Mutta vaikka hän niin tahtoisikin, niin voitaisiinhan me olla muuten tekemisissä..?

En voi kysyä ystävältäni, mitä on tapahtunut. Sillä hän ei voi kertoa sitä mulle. Ei voi, sillä aikaa on kulunut jo niinpaljon, että tässä välissä pitäisi olla tilanteita ja mahdollisuuksia asian kertomiseen. En ymmärrä miksi hän ei kerro, sillä hänen pitäisi kuitenkin tietää, etten kertoisi kenellekään ja että varmasti yrittäisin auttaa. Tuntuu hirveältä tämä etäisyys. En ymmärrä..

Tätä kirjoittaessani mulle tuli pakonomainen tarve lähteä käymään ystäväni luona. Katselemassa, kuuntelemassa, ehkä jopa kysymässä, että missä mennään..
Sillä häneltä tuli viesti noin viikko sitten, että kaipaa yhteisiä aikoja. No, jos kaipaa niin miksi niitä sitten peruuttaa...?? Mutta en voi sitä häneltä kysyä, sillä sitten käy selville se, että tiedän hänen valehdelleen mulle.


Näistä tunnelmista lähdetään liikkeelle.. jatkoa seuraa, sen verran mulla on asioita sydämmelläni.. eikä ketään kelle kertoisin..